Periaatteessa voisi käydä niin, että elpymisväline ei saisi eduskunnan hyväksyntää, mikäli asia päätettäisiin määräenemmistöllä. Määräenemmistöpäätös puolestaan on perusteltu, koska päätös muuttaa olennaisella tavalla Suomen ja EU:n suhteita. Jos väline hyväksytään, kyseessä on eri EU kuin johon kansanäänestyksessä liityimme.

Mitä Suomelle sitten kävisi? On selvää, että Suomea toki painostettaisiin ja hämmästeltäisiin mutta toisaalta on tavattoman helppo perustella, miksei tämä eduskunnalle käynyt. Paketin sopimisen jälkeen puheet kertaluontoisuudesta on EU:n eri foorumeilla vesitetty niin perusteellisesti, että syyttäkööt vain itseään. Kukaan rehellinen poliitikko ei voi enää pitää sitä kertaluonteisena. Loogisesti siitä seuraa, että meidän on juuri nyt otettava kantaa mekanismin pysyvyyteen, eikä se enää onnistu rinnakkaisten kirjanpitojen kaltaisilla tempuilla. Siitä pitäisi päättää yhdessä ja selkeästi.

Tiivistän tässä lausunnon, jonka annoin eduskunnan talousvaliokunnalle 16.2.2021. Minulta oli pyydetty lausuntoa EU:n elpymisvälineeseen tai -rahastoon. Keskityin lausunnossani julkisessa keskustelussa puuttuvaan kriittiseen elementtiin: valuuttaunioneiden kohtaloon.

Valuuttaunioneita on käytännössä kahdenlaisia. Ne voivat olla liittovaltion valuuttoja, kuten Yhdysvaltojen dollarialue, tai ne voivat olla yhteisvaluuttoja, kuten euro tai keski- ja läntisen Afrikan CFA-frangialue. Riippumatta, miten valuuttaliitot on perustettu, ne päätyvät aina samoihin lopputulemiin.

Yhteisvaluutta-alueet joko muuttuvat tulonsiirtoja jakaviksi liittovaltioiksi tai sitten ne hajoavat (kokonaan tai exit-mekanismin luomisen kautta osittain). Maailmanhistoria ei käytännössä tunne tähän yhtä ainutta poikkeusta.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan on määrä käsitellä huomenna 19.2. 2021 elpymisvälinettä. Kiinnostavin kysymys lienee PeVin kannanotto siihen, millä enemmistöllä päätös EU:n omien varojen järjestelmästä eduskunnassa tehdään. Viime viikon lähetekeskustelussa mm. kristillisdemokraatit vaativat, että esitys tulisi päättää eduskunnassa vähintään kahden kolmasosan määräenemmistöllä, perustellen että se uhkaa kaventaa eduskunnan budjettivaltaa.

Voi sen sanoa toisinkin: perustuslakivaliokunnan asiantuntijaprofessori Päivi Leino-Sandberg kuvasi muutosta merkittäväksi integraatioloikaksi, joka tarkoittaa unionin luonteen merkittävää muuttumista. Ottamatta kantaa siihen oliko muutos hyvä vai paha, hän totesi että ”tuloksena EU:sta syntyy fiskaaliunioni, jolla on käytössään fiskaalinen tasausmekanismi.”

Suosittelen tutustumaan Perustuslakivaliokunnan viime kesän lausuntoon elpymisvälineestä.

Sisämarkkinat eivät tietenkään millään muotoa edellytä EU:n elvytyspakettia eivätkä pysyviä tulonsiirtoja. Ne kyllä toimivat ilman sitäkin. Tarve elvytyspaketille ei nouse sisämarkkinoista vaan tavoitteissaan epäonnistuneesta rahaliitosta. Taustoitin aihetta blogissani täällä. Vastoin optimistisia odotuksia rahaliitto ei lähentänytkään jäsenmaiden talouksia toisiinsa vaan kasvatti niiden eroja entisestään. Vain harva poliitikko osasi ennustaa sen; näitä harvoja oli Margaret Thatcher, joka kirjoitti 1993 ilmestyneissä muistelmissaan rahaliitosta s.763: ”Yhtenäisvaluutta tuhoaa heikommat taloudet mutta ne toivovat saavansa riittävästi tukiaisia, jotta heidän myöntyväisyytensä olisi kannattavaa.”

Keskustelu rahaston elvyttävyydestä meillä voitaneen lopettaa tähän. Rahasto ei siinä auta. Rahaliittoa se voi kyllä pitää hetkellisesti koossa, mutta rahaliitossa on piirteitä, jotka syventävät ahdinkoa ja vaativat lisää tulonsiirtoja.

Ei ole kuin kaksi vuotta siitä, kun kaikki puolueet laidasta laitaan ilmoittivat, ettei yhteisvastuullinen velka niille käy. Se on ollut EU-politiikkamme perusta ja lähtökohta: jokainen vastaa taloudestaan. Nyt hallitus suorastaan paheksuu niitä, jotka kehtaavat muistuttaa tästä. He syyttävät kriitikkoja persuilusta ja populismista. Samaan aikaan he esiintyvät kuin klassiset populistit ja esittävät, ettei mitään vaihtoehtoja neuvotellulle elvytyspaketille ole. Muuten Euroopan yhtenäisyys on vaarassa ja talous romahtaa.

Jopa Suomen maatalous on vaarassa, jos Keskustaa pitäisi uskoa. Kurvinen antoi varoituksen maaseudun pirtteihin: ”Jos elvytyspaketti kaatuu, kaatuvat myös maataloustuet. Kyse on siitä, kuinka paljon Suomi saa tukea aluekehitykseen ja uuteen yrittäjyyteen, kuinka paljon maakuntiin ja maaseudulle tukea.”

Hallituksen esitys EU:n omien varojen päätöksen hyväksymiseksi tulee lähetekeskusteluun eduskunnan täysistuntoon tämän viikon keskiviikkona. Päätökseen sisältyy komissiolle annettava valtuutus ottaa lainaa 750 miljardin euron elpymisvälineen rahoittamiseksi.

Tulee olemaan kiinnostavaa, esitteleekö valtiovarainministeri Vanhanen vain osan paketista vai myös sen, mitä suunnitelmia komissiolla on jatkossa EU:n omien varojen lähteiksi. Nythän ei ole kyse vain muoviverosta vaan uusista EU-veroista, finanssitransaktiovero ja yritysten yhteisövero mukaan lukien. Komissio on tehnyt tiekartan veropohjan laajentamiseksi. Jos nämä hyväksytään, on syytä tehdä se tietoisesti.

Poliitikot tuntuvat muistavan aika huonosti niitä kertoja, jolloin he ovat erehtyneet. Muistan elävästi ainakin yhden sellaisen hetken. Seurasimme Ruotsin Emu-äänestystä Tukholmassa syyskuun 14. päivänä vuonna 2003 ruotsalaisten kollegojemme kutsusta. Tulos oli tietenkin EPP-perheelle pettymys: 58 % vastusti maan liittymistä EU:n talous- ja rahaliittoon ja yhteisvaluutta euroon. Pidimme ruotsalaisia suorastaan hölmöinä. Totesin siihen, että juhlitaan sitten demokratiaa – eikö ole hienoa, että EU:ssa saa äänestää myös omaa etuaan vastaan.

Kuinka väärässä olinkaan. Ruotsi sai jatkaa vientiteollisuutensa kilpailukyvyn pelastelua kruunujansa devalvoimalla ja säästyi monelta muultakin harmilta – mutta se alkoi paljastua vasta viisi vuotta myöhemmin, kun globaali talouskriisi toi esiin rahaliiton ongelmia.

Valtiovalta tekee aina silloin tällöin kertaluontoisia päätöksiä, jotka ovat vaikutuksiltaan merkittäviä ja pitkäkestoisia. Nämä ovat joskus poliittisia linjapäätöksiä, joiden voidaan arvioida vaikuttavan maan tulevaan kehitykseen ja toimintaympäristöön. Viimeisin tällaisista päätöksistä koskee Suomen suhtautumista ehdotettuun EU:n elvytysrahastoon.

Kyse on hankkeesta, joka lisää muutenkin nopeasti velkaantuvan Suomen taloudellisia velvoitteita nettomääräisesti noin 4 miljardilla eurolla (ilman noin miljardin korkokuluja). Hankkeen koosta huolimatta näyttää siltä, että perusteellista ja julkista taloudellista selvitystä päätöksenteon tueksi ei ole tehty. Toistaiseksi vähäinen julkinen keskustelu rahastosta osoittaa, että sen vaikutuksista vallitsee melko suuria erimielisyyksiä.

Suomen hallitus otti kiltin oppilaan roolin ja mukautui täysin komission suunnitelmiin. Kotimaassa hallitus oli sitäkin röyhkeämpi. Perustuslakivaliokunnan kannan yli se käveli niin täysin, että se sai saman professorin toteamaan: ”En odottanut näkeväni Suomessa hallitusta, joka julkisesti kiistää perustuslakivaliokunnan kannan merkityksen”. Lisäksi hallitus piti huolen, ettei keskustelua asiasta käytännössä käydä, ja tyrmäsi eduskuntakeskustelun mahdollisuuden huippukokouksen jälkeen.

Ei ihme, että joissakin piireissä huolestuttiin: lyhyessä ajassa saatiin tarvittava määrä nimiä kansalaisaloitteeseen, joka vaati kansanäänestystä elpymisvälineestä. Itse en kuulu kansanäänestyksen ihailijoihin näin vaikeassa kysymyksessä, mutta näin sen ikään kuin hätähuutona. Se olisi pitänyt merkitä ainakin vakavaa keskustelua poliittisella tasolla. Mutta vaikutti, että eduskuntakeskusteluun joulukuussa liittyi jopa pilkallisia sävyjä.