Mikä asiantuntemus on ollut käytössä?

Valtiovalta tekee aina silloin tällöin kertaluontoisia päätöksiä, jotka ovat vaikutuksiltaan merkittäviä ja pitkäkestoisia. Nämä ovat joskus poliittisia linjapäätöksiä, joiden voidaan arvioida vaikuttavan maan tulevaan kehitykseen ja toimintaympäristöön. Viimeisin tällaisista päätöksistä koskee Suomen suhtautumista ehdotettuun EU:n elvytysrahastoon.

Kyse on hankkeesta, joka lisää muutenkin nopeasti velkaantuvan Suomen taloudellisia velvoitteita nettomääräisesti noin 4 miljardilla eurolla (ilman noin miljardin korkokuluja). Hankkeen koosta huolimatta näyttää siltä, että perusteellista ja julkista taloudellista selvitystä päätöksenteon tueksi ei ole tehty. Toistaiseksi vähäinen julkinen keskustelu rahastosta osoittaa, että sen vaikutuksista vallitsee melko suuria erimielisyyksiä.

Virallisten selostusten mukaan on kyse ainakin muodollisesti kertaluonteisesta EU:n elvytystoimesta, joka kasvattaa Suomen vientiä ja lisää solidaarisuutta EU:n jäsenmaiden välillä. Mahdollisista jatkotoimista päättävät tulevat hallitukset ja eduskunnat. Rahaston nykymuotoa vastustavat pitävät rahastoa taloudellisesti usealla tavalla tehottomana ja tulonsiirtounionia luovana hankkeena.

Rahaston varsinainen tavoite on muuttaa pysyvästi EU:n toimintatapaa liittovaltion suuntaan perussopimuksen vastaisesti. Tavallista perusteellisempi julkinen selvitys olisi siten todellakin paikallaan.

Suomen valtiolla (hallitus ja eduskunta) on erittäin laaja ja korkeatasoinen asiantuntemus käytettävissään. Virkamiehistö on korkeasti koulutettu, selvitystehtäviin tottunut ja sitoutunut esittämään parhaat arvionsa päätösehdotuksista. Eturyhmillä on omat asiantuntijansa, jotka esittävät näkökohdat kulloinkin edustamansa tahon kannalta. Runsaasti akateemisia tutkijoita on käytettävissä selvitystehtäviin ja varmistamaan, että tehdyt selvitykset on suoritettu asiallisesti.

Hallituksen esitykset eduskunnalle perustuvat yleensä virkamiesvalmisteluun. Tämä merkitsee, että virkamiehet laativat hallituksen ohjeistuksessa muistion, jossa eduskunnalle esitetään hallituksen kanta tai ehdotus asiassa. Hallituksesta riippuu tällöin, kuinka paljon käytetään valmistelussa hyväksi virkamiesten ammatillista osaamista. Virkamies voi tietenkin omaehtoisesti esittää päätösluonnokseen tarpeellisiksi katsomiaan näkökohtia, mutta ministeri ja hallitus päättävät lopullisen muistion sisällöstä.

Tämä on tiettävästi tapa millä hallitus on valmistanut kantansa elvytysrahastoon. Hanke on ilmeisesti saanut osakseen vain sopivan pinnallisessa virkamiesvalmistelussa tarjolla olevaa tietoa ja harkintaa. Valmistelun ulkopuoliselle on mahdotonta arvioida, miltä osin päätökseen ovat vaikuttaneet muut kuin puhtaasti poliittiset näkökohdat. Hallituksen taholta esitetyt puheenvuorot antavat aihetta olettaa, että ei ainakaan ratkaisun pidemmän aikavälin vaikutuksille ja riskeille ole päätöksenteossa annettu juurikaan painoa.

Elvytysrahasto nykymuodossaan voi muuttaa EU:n toimintatapaa merkittävästi. Vastuullinen päätös on silloin se, jolla syntyy Suomelle mahdollisimman vähän vahinkoa kielteisten yllätysten sattuessa. Nykyinen EU-budjettiin kytketty rahastomalli ei ole sellainen. Suomalaisten päättäjien laaja joukko on kauan pitänyt maiden välisiä tulonsiirtoja ja yhteisvelkaantumista vahingollisina.

Nopea täyskäännös viittaisi sekin siihen, että käytettävissä olevaa asiantuntemusta on hyödytetty niukasti. Tämä olisi pikaisesti korjattava.