Elvytysrahaston toinen tuleminen

EU:n elvytysrahaston hyväksyminen on viime viikkoina takunnut, koska Unkari ja Puola vastustavat siihen liitettyä vaatimusta oikeusvaltioperiaatteen noudattamisesta. Maiden mielestä kyse on siitä, mitä kulloinkin oikeusvaltiolla tarkoitetaan eivätkä ne hyväksy oman tulkintansa hylkäämistä. Keskiviikkona raportoitiin maiden löytäneen sovun puheenjohtajamaan Saksan johdolla. 

Sopu ei muuta jo hyväksyttyä rahastosopimusta, mutta vesittää käytännössä siihen sisältyvän oikeusvaltiomenettelyn periaatteen. Menettelyä näkyvästi ajaneelle ja siitä ylpeilleelle hallituksellemme uusi tilanne on piinallinen.

Hetken aikaa näytti mahdolliselta, että EU-komissio ehdottaisi ongelman ratkaisemista uudella perussopimuksen venyttämisellä, joka mahdollistaisi rahaston perustamista vain osalle jäsenmaista. Uuden sopimuksen neuvottelut olisivat antaneet Suomelle tilaisuuden harkita asiaa osaltaan uudelleen.

Olisi voitu luoda maiden välinen avustushanke ilman yhteyttä EU-sääntöihin, EU:n budjettiin tai rakenteisiin. Jokainen maa olisi lainannut omalla vastuullaan, ja korolla, rahoitusmarkkinoilta ja halutessaan lahjoittanut sovitun summan määrätyille maille. Mukana olisivat olleet vain halukkaat. Tällainen ratkaisu ei korostaisi EU:n roolia, ei vähentäisi jäsenmaiden päätösvaltaa eikä edistäisi EU:n jatkuvaa kehitystä kohti tiiviimpää liittovaltiota.

Komission nykyinen lähestymistapa ajaa rahasto osaksi EU:n budjettia syö EU:n legitimiteettiä. Jäsenmaiden osalle jää hyväksyä perussopimuksen uustulkinnat ja vähenevä vaikutusvalta, kuten nyt oikeusvaltioperiaatteistaan tinkimällä. Jäsenmaiden kansalaisten pitää toistuvasti tottua perussäädösten taivutteluun. Heidän mahdollisuutensa tavoittaa todelliset päätöksentekijät heikkenevät jatkuvasti.

Monet asiantuntijat pitävät ehdotetun elvytysrahaston myönteisiä taloudellisia vaikutuksia parhaassakin tapauksessa vähäisinä (katso esim. Pentti Pikkarainen, Matti Viren ja Vesa Vihriälä). Maksamamme luottojen korot ovat osaltamme korkeammat kuin tarpeen. Tukien käyttö on poliittisesti ohjattua eikä välttämättä taloudellisesti tehokasta. Pitemmällä aikavälillä korostuvat vastikkeettomien tulonsiirtojen ja niiden legitimiteetin synnyttämät ongelmat. Vapaaehtoisuuteen perustuvalla rahastolla kaikki nämä ongelmat lieventyisivät tai jopa poistuisivat.

Hallituksellamme ja eduskunnalla on edelleen tilaisuus korostaa omaa ja koko EU:n tarvetta itse noudattaa aikanaan sovittuja periaatteita. Jos oman lisävelkaantumisenkin uhalla haluaa jakaa muille jäsenmaille rahaa, voisi tällöin samalla edes vaatia vastaanottajalta kulloinkin tarpeellisia uudistuksia. Tällöin tämä toinen yrittämä suhtautumisesta elvytysrahastoon, jos sellainen koetaan tarpeelliseksi, voisi sujua ensimmäistä paremmin.

Peter Nyberg

VTT