Tuleva fiskaaliunioni

”Kuka tahansa voi tietää. Tarkoitus on ymmärtää”.

Väitetty Albert Einsteinin lausuma (käännös)

 

Elvytysrahasto on alku

Esitetty EU-elvytysrahasto on kahden tavoitteen järjestelmä. Se lupaa antaa nopeaa tukea koronasta mutta myös perusongelmista kärsiville jäsenmaille (etenkin Italia, Espanja, Puola). Samalla halutaan kasvattaa investointeja erityisesti uusiin tarpeisiin kuten ilmaston ja ympäristön ongelmien hoitoon sekä mm. digitalisaation hyödyntämiseen.

Varsinkin ensimmäinen tavoite vaatii jäsenmailta välittömiä maksusitoumuksia. Se myös luo EU:lle mahdollisuuden rahoittaa menonsa velalla eikä vain välittömästi jäsenmaksuilla. Tämä mahdollisuus – muodollisesti tilapäinen, mutta käytännössä todennäköisesti pysyvä – antaa EU:lle tilaisuuden halutessaan kasvattaa menojaan merkittävästi yhteisen finanssipolitiikan merkeissä. Vaikkei asiaa vielä myönnetä komission taholta on pidettävä todennäköisenä, että elvytysrahasto nykyisellään on yhteisvastuullisen EU-finanssipolitiikan ensiaskel.

Miksi EU:n yhteisvastuun laajuus ja laatu ovat niin tärkeitä? Sekä EU että jäsenvaltiot kattavat menonsa pääosin kansalaisten ja alueella toimivien yritysten veroilla. Uusi verottajataso joko nostaa veronmaksajien taakkaa tai vaatii menoleikkauksia. Julkinen valta voi tietenkin epäsuorasti vaikuttaa tulopohjaansa talouskasvun edellytyksiä muuttamalla, mutta se ei itse suoraan tuota mitään kansalaisten tuloja kasvattavaa. Laajempi yhteisvastuu jakaa sekä onnistuneen että epäonnistuneen kasvupolitiikan hedelmiä laajemmalle.

Yhteisvastuu on siten eduksi etenkin niille, joiden oman maan talouspolitiikka yleensä on epäonnistuneempaa kuin useimpien muiden jäsenmaiden tai ennakoitava EU:n oma talouspolitiikka. Joka luottaa ulkomaalaisiin talouspolitiikan osaajiin enemmän kuin omiinsa voi selvin perusteluin olla myös elvytysrahaston kannattaja.

On kuitenkin syytä muistaa, ettei toistaiseksi ole mitään näyttöä siitä, mitä yhteinen talouspolitiikka tarkoittaisi Suomen kannalta. Siksi on tarpeen kysyä, miten tarvittaessa voisimme sanoutua irti valmistelussa olevasta yhteisestä finanssipolitiikasta.

 

Tilapäisyys on epäuskottava

Muodollisesti Suomen hallitus ja eduskunta voivat tietenkin päättää jakavansa niille uskottuja niukkoja budjettivaroja muille EU-jäsenmaille (esim. koronatukena). Sellaisen politiikan viisaudesta voi tietenkin olla monta mieltä. Sen sijaan on aivan eri kysymys onko perusteltua antaa käytännössä pysyviä julkisen vallan rahoitustakuita tuleville EU-menoille, joiden suuruudesta ja kohtaannosta päättävät enimmältä osalta EU:n omat instituutiot ja muut jäsenmaat.

Vastustuksen vähentämiseksi huomautetaan usein, Suomessakin, että kyse olisi nyt tilapäisestä ratkaisusta. Tämä on muodollisesti totta mutta käytännössä todennäköisesti ei. Useat ulkomaiset vaikuttajat EU:ssa ja sen jäsenmaissa ovat jo tervehtineet nyt hyväksyttyä ehdotusta pysyvän fiskaaliunionin alkuna. Edessä on varmuudella uusia kriisejä, joihin voi pyrkiä sovittamaan yhä uusia tilapäisiä EU-tason pelastusmenoja velkarahoituksella.

Ei ole vaikeaa kuvitella sarjaa pienehköjäkin kriisejä joista hyvällä markkinoinnilla saataisiin kelvollisia yhteisvelalla rahoitettaviksi. Jäsenmaiden enemmistö tulonsiirtojen puolesta voidaan todennäköisesti aina Brexitin jälkeen saavuttaa sopivalla viestinnällä (katso esim. tämä artikkeli).

Jossain vaiheessa tilapäiseksi markkinoitu järjestelmä yksinkertaisesti vain todetaan muuttuneen de facto pysyväksi. Sen jälkeen Suomelta ei käytännössä enää tarvitse kysyä juuri mitään EU:n talouspolitiikan tai sen rahoittamisen osalta. Suomesta ja muista EU:n jäsenmaista tulisi tahdottomia maksajia.

Yksinkertaisin ja helpoin tapa välttää sitoutumista näin vähitellen syntyvään yhteiseen tuntemattomaan finanssipolitiikkaan rahoitusvastuineen (jonka seuraamuksiin on viitattu tämän sivuston ohjelmajulistuksessa) on estää sen toteutuminen jo alkuvaiheessa. Tämä edellyttää hallitukselta ja eduskunnalta vastustavaa päätöstä jo tämän syksyn aikana. Jo ilmoitettu järjestelmän hyväksyminen pitäsi peruuttaa.

 

Kieltäytymisen myöhentäminen on riski

Poliittisesti tämä olisi epäilemättä lyhyellä aikavälillä painajainen, mutta periaatteessa tehtävissä. Pidemmällä aikavälillä se voisi osoittautua siunaukseksi vähentämällä jäsenmaiden sisäisiä sekä niiden välisiä vastakkainasetteluja. Eduskunnan oppositiopuolueet ovat äsken vaatineet järjestelmän hylkäämistä. Asian luonteen vuoksi olisi toivottavaa, että hanke voisi edetä puoluepolitiikasta vapaaksi harkinnaksi.

Hallitushan ei voisi mitään sille, jos eduskunta yllättävästi toteaisikin sopimuksen vaativan perustuslakikäsittelyä jolle ei löytyisi riittävää äänten enemmistöä. Eduskunnalle saattaisi riittää, että elvytysrahastoa tulisi arvioida sen todennäköisesti pysyvän eikä muodollisesti kertaluonteisen olemuksen perusteella. Siinä tapauksessa selviäisi varsin nopeasti, ettei edes rahaston lähivuosien aiheuttamia taloudellisia seuraamuksia Suomelle ja valtion budjetille voitaisiin etukäteen tarkkaan arvioida.

Entä jos yhteisesti rahoitettavan EU:n oman finanssipolitiikan sallitaan syntyä vastustamatta ja muutaman vuoden kuluttua huomataan, että kustannukset suomalaisille ovatkin kohtuuttomat? Olisiko silloinkin realistisia mahdollisuuksia erota järjestelmästä?

Useat suomalaiset – etenkin liittymistä eri tavalla edistäneet ja edistävät – tulevat silloin tuttuun tapaansa väittämään, että huonosta järjestelmästä eroaminen nyt olisi vielä kalliimpaa kuin siinä edelleen pysyminen. He olisivatkin valitettavasti pääosin oikeassa. Jos suomalaiset nyt päättäisivät hyväksyä velkavastuita ja julkisia menoja kasvattavan elvytysrahaston, heidän ei todennäköisesti enää sallittaisi muuttaa mieltään EU-jäsenyytensä aikana.

Onkin melko varmaa, että järjestelmästä eroavalta Suomelta edellytettäisiin jatkositoumusta osuuteensa velasta joka on osallistumisemme aikana päätetty nostaa. Jos kyse olisi monivuotisten ohjelmien rahoittamisesta saattaisi todellinen velkamäärä selvitä vasta vuosien päästä.

Suomen mielenmuutoksen selittäminen poliittisesti uskottavalla tavalla olisi myös haaste (vrt. euroeron aiheuttamat pulmat). Monelle jäsenmaalle hyväksi todetun järjestelmän jättäminen nähtäisiin varmaan laajasti myös iskuna vastoin EU:n yhtenäisyyttä ja olemusta. Mikään ei tietenkään pystyisi pakottamaan Suomea pysymään järjestelmässä jos poliittinen vastustus kotimaassa on riittävän suuri. On kuitenkin epätodennäköistä, että muu kuin kansallinen hätätila voisi Suomessa johtaa tällaiseen tilanteeseen.

 

Vaihtoehtoja on

Arvion lopputulos on siten lukuisista epävarmuuksista riippumatta selvä. Yhteiskuntamme perusteita ei pidä muuttaa ilman riittävän laajaa ja perusteellista kansalaiskeskustelua ja selvitystyötä. Näitä EU:n elpymisrahasto on peruuttamattomasti muuttamassa.

Uhkana on joutua Suomen vaikutusvallan ulkopuolella toimivaan, todennäköisesti lopulliseen ja kalliiseen yhteisvelan ja tulonsiirtojen EU-fiskaaliunioniin. Tämä vaikeuttaa mm. uuden verottajan ilmestymisen myötä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamista. Jos tätä riskiä halutaan välttää on varmin tapa estää Suomen osallistuminen EU:n budjettijärjestelmän muutokseen elvytysrahaston yhteydessä. Jos ero pyritään toteuttamaan myöhemmin, sen vaikeudet ja kustannukset ovat todennäköisesti suuremmat.

Miten olisi suhtauduttava lahjamuotoiseen ja ehdoista vapaaseen lainoitukseen? Kuten jo todettiin, eduskunta tietenkin päättää sille uskottujen verovarojen käytöstä eli voi ne lahjoittaa ulkomaillekin jos enemmistö sille löytyy. Jos EU kuitenkin pysyy yhtenäisenä vain lahjojen avulla, onko yhteisö enää sellainen jonka toimintaan ja tukeen Suomi voi kaikissa tilanteissa luottaa?

Jos kerran sovitut yhteiset kriisirahoituksen ehdot (EVM) eivät jollekin jäsenmaalle sovi, onko tämä jäsenmaan oma tai sääntöpohjaisen unionin ongelma? Onko unioni uskottavampi ja vahvempi ennakoimattomasti joustavilla säännöillä vai joustavalla jäsenyydellä?